On hienoa, miten valtiovalta on lähtenyt tukemaan eri toimialoja nopeasti täysin uudenlaisessa, vakavassa tilanteessa. Monessa mielessä keväällä selvittiin säikähdyksellä. Lopulliset vaikutukset ovat tosin vielä täysin hämärän peitossa.

Yksi toimiala, mitä koronapandemia kohteli rajusti herättäen paljon tunteita, oli vanhustenhuolto. Suomi on toistaiseksi onnistunut takaamaan melkoisen hyvin laitosasukkaiden turvallisuuden moniin verrokkeihin nähden. Kiitos siitä kuuluu alan ammattilaisille.

Talouspuolella tämä onnistuminen ei kuitenkaan näkynyt. Mikään tukimuoto ei näytä kohdistuneen vanhuspalveluja tuottavien järjestöjen hyväksi, koska taloudelliset tappiot eivät olleet riittävän suuret. Eli tappiot pitää kattaa muusta toiminnasta, missä resurssit ovat muutenkin jo äärimmillään.

Jo ennen koronakriisiä ala kärsi työntekijäpulasta. Sijaisten löytäminen oli hankalaa jo ennestään. Nyt koronatestien odottaminen ei helpota sijaispulaa – ja kustannukset kasvavat edelleen.

Mikään tukimuoto ei näytä kohdistuneen vanhuspalveluja tuottavien järjestöjen hyväksi, koska taloudelliset tappiot eivät olleet riittävän suuret.

Kun mitoitusta kasvatetaan, tämä pula ei helpotu, ellei alalle saada jostain lisää työvoimaa ja paljon. Jos ratkaisu löytyisi työttömyyskortistosta, ongelma olisi jo hoidettu. Tämä työ vaatii todellista osaamista ja jaksamista.

Mitoitusta ei olisi ollut välttämätöntä nostaa, jos kunnat maksaisivat asukkaistaan todellisen hoitoisuuden mukaan, eli vaativampiin asukkaisiin voitaisiin näin osoittaa heidän tarvitsemansa työntekijäresurssi.

Nyt entisiä G1-tasoisia vanhuksia sijoitetaan kunnan päätöksellä tavallisten muistisairaiden paikoille, mikä ei voi olla näkymättä henkilökunnan jaksamisessa ja hoidon tasossa.

Petja Raaska

Julkaistu TS 25.8.2020